Baby, baby, baby oooooh

Lapsettomuus ja vapaaehtoinen sellainen herättää edelleen ihmetystä. Tämä on yleinen keskustelunaihe 20+ vuotiailla: "haluatko lapsia?" Monet yliopistoaikojeni ystävät ovat joko yrittämässä saada lasta tai jo pienten lasten äitejä ja isiä. Heidän kanssaan keskustelua lapsista ja niiden hankkimisesta (pelkästään suomenkielen termi hankkia etoo) on melkein mahdotinta. "It is your time" they said, i"t will be fun" they said. Vaan mitä jos en halua? Tai oikeammin en voisi sanoa en haluavani lapsia koskaan. Jos nyt kävisi niin, että lapsen saisin niin se tuntuisi enemmän velvolisuudelta kuin saavutukselta, taakalta enemmän kuin lahjalta ja vapauden riistolta enemmän kuin rakkaudelta.
Viime vuosina olen herännyt ajatukseen lapsista. Tähön mennessä olin päättänyt, että haluan olla äiti ennen kuin täytän 27. Noh, mitä lähemmäs tuo ikä tulee sitä vähemmän haluan lapsia. Enkö voisi vain olla se "cool aunt" jonka luona saa pelata pleikkaria ja joka vie uimaan ja huvipuistoon?
Ostimme juuri asunnon poikaystäväni kanssa, mutta asunnon ostohetkellä mietimme, että kuinka ison asunnon ostamme. Totesimme, että asunto olisi hyvä olla ainakin seuraavat 5 vuotta. Tämä kattaa sen teininä päättämäni maagisen 27 ikävuoden. Mutta mitä ne teinit tietävät? Minustakin piti tulla poliisi ja käydä armeija. "Kyllä kaksioonkin mahtuu yhden muksun kanssa" eräs sukulainen valisti kun asuntoja katsoimme. "Ai ostitte kolmion? No onko siinä 1 lasten huone? *vink*" Öö... ei ole? Tarvitsemme harrastehuoneen. Itse sain tähän huoneeseen tangon ja poikaystäväni sai isomman pöydän.
Henkisenä tosikkona toivoisin, että vastaavanlaiset kommentit jäisivät kommentoijien mieleen.